Alle kymmenessä päivässä Sam Fuller loi elokuvan, joka on
niin elokuvallinen kuin on mahdollista olla. Elokuva on liikettä, sisäistä ja
ulkoista, katsojassa ja kankaalla. Neljässäkymmenessä
urhossa käydään läpi tunteiden skaala niin sisällä kuin ulkona, erittäin
intiimisti. Hetkessä surusta voidaan hypätä vihaan, rakkaudesta kuolemaan.
Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, samaa kertoo myös laukaus. Fullerin
maailmassa kaikella on väliä, kaikki viestii jostain. Fullerin elokuva on
ilmaisua ja ilmaisultaan niin elokuvallista kuin on mahdollista olla. Se on
puhdasta elokuvaa ajatuksiltaan, kuvan voimaan luottavaa. Se ei yritä vedota
tai manipuloida, mutta se vetoaa kuitenkin.
Joskus on Nic Rayta verrattu
mieheen, joka vie kameransa pyörremyrskyn ytimeen. Fuller on samanlainen. Neljässäkymmenessä urhossa kaikki
tapahtuu intiimisti ja äkillisesti kuin Fuller yrittäisi tarkkailla pyörremyrskyä
sen sisäpuolelta. Hän on täsmällinen, muttei kontrolloiva. Kaikki on niin
määrättyä kuin spontaaniakin. Fuller hallitsee elokuvaa, muttei kuitenkaan
hallitse. Tässä suhteessa hänen entisestä työstään reportterina on jäänyt
jälki; hyvä haastattelija hallitsee tilanteen, muttei kuitenkaan hallitse.
Tilanne elää. Fullerin ohjaukselliset ideat voidaan nähdä elokuvan
hallitsemisena, mutta sen tunteet taas täysin spontaaneina. Jossain noiden
ideoiden synteesissä piilee hänen mestaruutensa ja elokuvan Neljäkymmentä urhoa suuruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti